Oon varmaan moniin ihmisiin verrattuna aivan yltiöoptimisti. Lumivesisateessa ihailen fiksua päätöstä ostaa lämmin takki ja epätoivon hetkellä mietin, mitä tästä tilanteesta saa taas oppia. Ystäville koitan saada taottua uskoa asioiden selkiytymiseen ja pahan kouluruuan rinnalla voi syödä vähän normaalia enemmän hyvää Fazerin leipää.
Myönteisyyttä ei kuitenkaan voi pitää yllä jatkuvasti. Joskus kaatumisen jälkeinen käden järjetön kipu saa aikaan pelon sen lopullisesta vioittumisesta. Joskus rahatilanne näyttää siltä, ettei osaa enää tehdä mitään. Joskus tunteiden jäädyttäminen vain tuntuu äärimmäisen vaikealta.
Tammikuun alusta tähän päivään on tapahtunut jo paljon. On tapahtunu hyviä asioita ja sitten sellaisia, joiden oisin toivonu menevän toisin. Mutta näen ne osana tätä minun prosessiani: elämää jota Jumala vie eteenpäin. Kun kerran olen hänelle antanut ohjat, ei se auta muu kuin seurata. Tulee siitä ainakin jännittävämpää, kuin mitä itse olisin osannut suunnitella.
