Viimeisen reilun kuukauden aikana oon saanut käydä läpi aikamoisen tunteiden kirjon. Aloitin valtavalla ahdistukselle, kun tajusin etten ollut onnellisessa parisuhteessa. Päätös sattui mutta samalla helpotti. Sain jälleen hengittää vapaasti.
Harjoittelu jatkui, aloin miettimään lähitulevaisuutta. Valmistun puolen vuoden päästä, mitä sitten tekisi? Jyväskylässä ei ole enää mitään "velvoitteita". Työpaikka olisi joulun jälkeen, mutta onko se riittävä syy jäädä? Täällä parasta ovat ihmiset: Jyväskylästä kodin ovat tehneet seurakunta ja sitä kautta solulaiseni, joiden kanssa olen saanut viimeiset kolme vuotta itkeä ja nauraa. Mutta pian hekin lähtevät Jyväskylästä, kuka vuoden, kuka kahden päästä. Osa on jo lähtenyt.
.jpg)
Päätin jo, että valmistuttuani muutan Kokkolaan töihin. Minusta tulee pian täti ja haluan olla siellä, missä perheeni on. Katselin jo asuntoja ja odotin malttamattomana, että aloitan virallisen itsenäisyyden. Töihin meno 20km päähän lapsuudenkodista tuntuu paljon itsenäisemmältä, kuin opiskelu 255km päässä. Sitten palasin hetkeksi menneisyyteen. Mitä mää oon ennen halunnut, miten oon halunnut viettää tulevaisuuteni. Olin hetken onnellinen, itkin taas. Ajattelin olevani naurettavan lapsellinen. Nauroin, että päästin itseni taas samoihin ajatuksiin kuin ennenkin.
Mää uskon, että Jumala on luonut jokaisen meistä ja että Hänellä on meille kaikille oma suunnitelma. Voin lähteä toteuttamaan omia unelmiani ja päästä johonkin. Mutta kun annan Jumalan johdattaa, pääsen sinne minne en koskaan itse pääsisi - tai uskaltaisi edes koskaan ajatella pääseväni.
Ymmärsin eilen, että pelkään. Mää pelkään aivan valtavasti. Mun pitäisi 22-vuotiaana päättää, mitä teen kun valmistun ammattiin. Kun mun suunnitelma oli ennen opintojen aloittamista, että mun ei tarvitse tehdä näitä päätöksiä itsekseni. Vaikka tiedän, että Jumalalla on kaikki mun askeleet suunniteltuna ja ennaltanähtynä, mää olen silti se joka ne askeleet ottaa. Olen niitä ihmisiä, jotka haluaisi vähän seurata muiden perässä. Tai sitten tietää tarkalleen, mihin oon menossa.
Sanotaanko suoraan: olisin halunnut miehen, joka nyt kertoisi, että Jumala on johdattanut meidät yhteen ja nyt Jumala kutsuu mua tuonne. Silloin mää voisin sanoa selvä, hyvä että toinen meistä on osannut kuunnella.
Jumalan antama näky on visio tulevaisuudesta, jonka haluamme toteuttaa.
Mulle on valitettu siitä, että mulla ei ole omaa näkyä ja haluaisin seurata toisen perässä. Mitä jos sillä ihmisellä, joka mulle on tarkoitettu, on niin vahva kutsu, ettei siinä toiselta mitään vahvistusta tarvita?
Päällimmäinen ajatus on, että ilman omaa selvää kutsua en ole lopullisesti sitoutunut mihinkään. Mitä jos tapaisin ihmisen, jonka kanssa haluan mennä naimisiin ja hän tuntisi kutsua lähteä evankelioimaan Siperiaan ja itselläni olisi kutsu Afrikkaan? Onko toisen kutsu harhaa vai onko pari sittenkään tarkoitettu yhteen?
Jos ei ole uskossa, tämä voi tuntua pieneltä murheelta, jopa naurettavalta. Mutta ihmisillä, jotka oikeasti seuraavat Jeesusta ja Hänen johdatustaan, tämä kysymys on voinut nousta ratkaisevaksi. Näin itsellänikin on käynyt. Ainut että minulla ei ole ollut sitä selkeää näkyä.
Viime päivinä oon kuunnellut paljon ylistysmusiikkia. Se soi nytkin. Kirjoittamisen keskeyttää aina hetkittäinen tarve ylistää Jumalaa. Laulujen sanoma on sama: Jumala, kaiken luoja, rakastaa meitä ehdoitta, eikä me voida tehdä mitään mikä saisi Jumalan rakastamaan meitä enemmän tai vähemmän. Jumala on antanut poikansa Jeesuksen kuolemaan meidän syntien tähden, jotta me voitaisiin elää vapaina pelkäämättä kuolemaa. Ja kun annan Jeesuksen vallata mun sydämen, Hän kasvattaa ja vie mua eteenpäin. Kaikki on Jumalan kädessä.
Mun ei tarvitse pelätä. Pääsen tästä pelosta vielä. Vaikka multa vietäis kaikki, Jumala ei jätä. Mun ei tarvitse murehtia edes huomisesta, sillä Jumala pitää huolen.
Tällä hetkellä unelmoin valmistumisesta jouluna 2014, tekeväni sen jälkeen puoli vuotta töitä. Ja jos Herra suo, lähden Raamattukouluun Keuruulle tai Tukholmaan, tai aina maan ääriin saakka.
