Mulla on meneillään identiteettikriisi. Tajusin sen viikko takaperin. Mua ei jaksa kiinnostaa mikään: Ei opiskelu, viulunsoitto, italia, liikunta jne.
Onnekseni, psykologiaa opiskeltuani, voin todeta itselleni, että se kuuluu tähän ikään. Mutta asian ymmärtäminen ei järin auta siihen, ettei motivaatiota löydy vaikka sitä kuinka syvältä kaivaisi. Ei vain kiinnosta.
Tähän mun identiteetikriisiin kuuluvien henkisten ja psyykisten ristiriitojen sekaan mahtuu myös mun sosiaalisen ympäristön arvioiminen. Mää en oikeen viihdy enää: On semmonen olo, että kukaan ei ymmärrä mitä mää ajattelen. En tunne oloani kotoisaksi kaveripiirissäni, näin toisin sanoin.
Tähän mun kriiseilyyn toki kuuluu kaikennäköstä muutaki. Oon erittäin sekava ja vaikeasti ymmärrettävä ihminen, joten nää mun kriisitkään ei oo kovin yksinkertaisia.
Mutta voin ilokseni kertoa, että tälläkertaa mää oon edenny mun kriisissä: Tiiän mitä haluan tehdä lukion jälkeenTajusin sen viime perjantaina ko oltiin abipäivillä Jyväskylässä: Mää lähden Jyväskylän yliopistoon lukemaan luokanopettajaks! Siinä sivussa sitten luen 60op jotain peruskoulun ainetta, ja saan pätevyyden aineenopettajaks. (: Toki voi käydä niinkin, että mää en ees pääse sisälle kouluun, mutta mulla on varasuunnitelma! Jos yliopistolta tulee hylkäämispaperit, niin mää haen avoimeen lukemaan jotain tuohon alaan liittyvää. Perusopintoja ja sellasta. Ja siinä samalla yritän päivärahalla päästä töihin jonnekki tän tuppukylän kouluista (jotka minä kelpuutan): Marttilaan,Kirkonkylään tai yläasteelle. Ja älkää huoliko, minulla on suunnitelma, en voi epäonnistua! :D
Nyt, kun tähän ongelmaan löytyi edes hieman päivänvaloa, toivon, että tämä avautuminen helpottaisi edes hieman oloani. En jaksa enää sitä, että koulun pitäis nyt olla elämän keskipiste ja kaikkien juttujen tulis käsitellä koulua. -.- Mutta hjoo.
Päivänjatkoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti