Are you Strong Enough to be my Man?

Kun viettää useita viikkoja yksin kotona, on jo hieman liikaakin aikaa mietiskellä. Olen kuitenkin liikkunut, syönyt, lukenut pääsykokeisiin (ja käynytkin jo ekoissa), tehnyt välillä töitä, jännittänyt Euroviisuja, juhlinut kultaleijonia ja ihastellut luontoa. Mutta mitä tahansa olenkaan yrittänyt tehdä, ei kulu kauaakaan ennenkuin alan taas mietiskellä. Ja kun edes mietiskelisin jotakin yleishyödyllistä, kuten maailman tasa-arvottomuutta tai jotain muuta yhtä ylentävää. Mitä sitten olen mietiskellyt?

Miehiä.

Miehiä, miehiä, miehiä. Ihania miehiä.
Sellaisia, joiden kanssa menisin mielelläni naimisiin ja hankkisin lapsia.

Viime viikolla sain sen hetkiset ah-niin-ihanat-miehet (ja niitä on kolme) jaoteltua kolmeen luokkaan: (1) Jos haluat olla yksi 200000 muusta/Aina sitä kuvitella saa, (2) Jos haluat olla yksi 100/Kohtalo saisi olla mukana, (3) Jos haluat olla yksi 5/Ainaki se tietää kuka sää oot. Viimeinen kohta vois olla myös, että "se ei oo enää susta kiinni". :D

Käyn siis juuri nyt läpi vaihetta, jonka kaikki muut kokivat yläasteikäisenä. Varsinkin nuo kaksi ensimmäistä kohtaa - voin nimittäin myöntää, että molemmat ovat teeveen välityksellä tulleet tutuiksi. Mutta miten tehdä tilanne vielä huolestuttavammaksi? -Kolmas ryhmä alkaa menettää merkitystään. Jäljelle jäävät siis vain ne kaksi, jotka eivät tiedä minun olevan edes olemassa. Ja ensimmäinen on vain hehkutusta n.5kuukauden takaa. Kakkonen olisikin se mieluisin vaihtoehto, mutta sillä taitaa olla jo nainen. Ja koska tiedän tämän, voin kai nimittää itseäni jo jonkin sortin stalkkeriksi. Mutta kun se mies on vain juuri sellainen "treenattu nallekarhu", jonka itselleni haluaisin!
Tuo treenattu nallekarhu on muutes pitkän pohdinnan tulosta siitä, millaisen miehen mielelläni haluaisin. Niitä ei tulekaan vastaan joka päivä - ja vielä kun sille pitäisi kelvata tällainen haaveileva peikko. Noh, taidan vain jatkaa teeveen katsomista. Ainakin keskiviikkoisin. Neloselta.

Terveisin kohta yhdeksäntoistavee