Siinä tilanteessa ei oikein tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tilanne kyllä oli niin koominen, etten itkua saanut tulemaan vaikka oikein yritin! Kerkesin käydä mielessä läpi eri vaihtoehtoja: pääsisin pyörällä sisareni luokse parin kilometrin päähän, sieltä voisin soittaa kämppäkaverille. Mutta yhdeksän aikaan illalla heidänkin ulko-ovensa olisi lukossa - kolmanteen kerrokseen ei noin vain saada maasta kiinnitettyä huomiota. Toinen ajatus oli, että voisin käydä viereisellä Ärrällä kysymässä puhelinta. Mutta sitten lukitsisin itseni ulos koko rakennuksestamme. Viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi naapureiden perjantairauhan häiritseminen. Pimputtelinkin kaikkia kerroksemme ovikelloja, kunnes kolmannessa avattiin. Siellä oli mukava - ja ihan kivan näköinen - nuorimies. Hän ymmärsi tuskani, oli nimittäin juuri samaisena päivänä lukinnut itsensä myös ulos. :D Tästä syystä häneltä löytyi ovenavaajien numero lokitiedoista. Olin pähkäillyt, että viisainta on varmaan soittaa suoraa kyseiseen firmaan, ettei tarvitse useampia ihmisiä vaivata. Naapuri piti minulle seuraa sen viitisentoista minuuttia, joka vartijalla kesti tulla paikalle. Varmaan sitä otti päästä tulla kierrokseltaan avaamaan jonku pikkutytön ovea. Oli varmaan ihme että olin selvinpäin!
Kaikki kuitenkin päätty hyvin. Tutustuin seinänaapuriin; opein, että tuommosestaki tilanteesta selviää; ja sain tuhlattua 30e, josta lasku tulee perässä. Hain sitte myöhemmin ne pyykit - avaimet puristettuna nyrkkiin taskunpohjalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti